Mika Waltari - Kirjoittaminen

 

Kirjoittaminen

Huhtikuussa 1945 Waltari matkusti Hartolaan anoppinsa huvilalle, jonka ullakolla hän aloitti kirjoitustyöt.^[13] Sotakokemuksien ja 20 vuoden tutkimuksen jälkeen romaani ryöppysi hänestä: romaanin kirjoitus tapahtui kolmessa ja puolessa kuukaudessa suurenmoisen innoituksen vallassa, ja Waltari kirjoitti jopa 15–27 liuskaa päivässä.^[5] Niin syvä oli hänen innoituksen ja eläytymisen tilansa, että myöhemmin kirjoittamassaan kuvitteellistetussa selityksessään Neljä päivänlaskua hän väitti egyptiläisten ilmestysten vierailleen luonaan ja että hän olisi yksikertaisesti kirjoittanut tarinan Sinuhen itsensä sanelemana. Hän on toistanut saman kertomuksen neljä vuosikymmentä myöhemmin teoksessa Kirjailijan muistelmia.^[14] Tämä on saanut jotkut uumoilemaan, että Waltari olisi ollut egyptiläinen edellisessä elämässään tai Sinuhen reinkarnaatio.^[14] Waltari noudatti säännöllistä aikataulua, kirjoitti yhdeksästä aamulla neljään tai viiteen iltapäivällä, mihin sisältyi ruokatauot tiettyinä aikoina. Muu perhe antoi hänelle työrauhan.^[15] Ilon ja rakastumisen tila luovan työn aikana oli Waltarille oleellista, ja iltaisin hän kirjoitti pitkiä rakkauskirjeitä eräälle Helena Kankaalle (myöhemmin tunnettiin nimellä Leena Ilmari) koko kesän.^[16][17] Waltarin avioliiton ulkopuoliset suhteet eivät vaarantaneet hänen avioliittoaan, sillä hän oli vaimonsa Marjatan kanssa päässyt yhteisymmärrykseen näissä asioissa, ja Waltari oli aina loppujen lopuksi hänelle uskollinen.^[18][19] Waltarin äiti kuoli tuon kesän aikana. Waltari pyysi vaimoaan hoitamaan hautajaisjärjestelyt, kävi hautajaisissa ja palasi niiden jälkeen huvilansa ullakkohuoneeseen jatkamaan kirjoittamista siitä mihin jäi.^[5]

Kun lähes tuhatsivuinen käsikirjoitus valmistui, Waltari toi sen WSOY:lle elokuun 1945 alkupuoliskolla. Toimittaja Jalmari Jäntti oli tyypillisesti karsinut uskaliasta ainestoa Waltarin edellisistä teoksista. Tällä kertaa toimittaja ei kuitenkaan vaatinut juuri lainkaan korjauksia – se meni sellaisenaan painettavaksi samassa kuussa.^[7][20]

Teoksen teemat

Vuonna 1969 antamassaan haastattelussa (Suomalainen Suomi – Valvoja 3/69) Mika Waltari sanoi teoksestaan: ”Minun on nöyrästi myönnettävä, että Sinuhe on ilmeisesti paras kirjani, jota en ole pystynyt sen jälkeen enää ylittämään. Se on todella eräänlainen siihenastisen elämänkatsomukseni summa. Kun nyt tämän kirjan pysähdyttämänä ajattelen itseäni ja omaa kirjailijan kehitystäni, on onnellinen ajatukseni se, että olen saanut elää sen mukana mielikuvitukseni rikkaassa maailmassa täydellisesti ja pohjattomasti. Minun ei ole tarvinnut enkä ole halunnutkaan hahmotella opinkappaleiksi omia ajatuksiani. Lukijan on löydettävä ne kirjastani.”^[21]

Muuttumaton ihmisyys

Keskeissä asemassa romaanin teemoille on vakaumus ihmiskunnan muuttumattomasta luonteesta, jota ilmentää toistuva lausahdus ”niin on ollut ja niin on aina oleva”.^[5] Sillä on maine synkästä ihmisnäkemyksestä, ja se esittelee inhimillisiä heikkouksia kuten itsekkyyttä, ahneutta ja ennakkoluuloa yleisinä.^[5] Waltari onkin lausunut: ”Vaikka ihmisen perusominaisuudet eivät nähtävissä olevien aikojen puitteissa voi muuttua, koska niillä on kymmentuhat-, satatuhat-, kaksisataatuhatta vuotta vanhat periytyvät vaistot pohjanaan, niin ihmisten välisiä suhteita voidaan muuttaa, täytyykin muuttaa, jotta maailma voisi pelastua tuhoutumisesta.”^[5]

Kommentoiden tämän tulkinnan vallitsevuutta suomalainen kirjallisuustutkija Markku Envall on sitä mieltä, että romaanin pääteesinä ei ole yksinkertaisesti etteivät ihmiset muutu, vaan että se sisältää ristiriidan jonka mukaan mikään ei voi muuttua ja kaikki voi muuttua; toisilla tasoilla asiat pysyvät samoina, mutta toisilla toivo muuttuvasta tulevasta jää eloon romaanissa.^[5]

Envall tuo esiin kuinka ”tuttu” kuvaus 14. vuosisadan eKr. Egyptistä hyviin kehittyneenä on: romaani kuvaa ilmiöitä – keksintöjä, tietoja, laitoksia jne. – jotka, vaikka muistuttavatkin tuttuja nykypäivän vastineita, jotka ovat varsin uusia Suomessa, ovat kuitenkin egyptologisesti paikkansapitäviä. Samankaltaisuus nykyisyyden ja muinaisuuden välillä tukee muuttumattomuuden teemoja, ja on ”tehokkaassa” jännitteessä arkaaisen kielenkäytön kanssa. ”Kerronta vieraannuttaa ilmiöt näyttämällä ne samanaikaisesti arkaaisina ja ajattomina, outoina ja tuttuina”, Envall kirjoittaa.^[22] Esimerkkeinä näistä kulttuurillisista vastineista Envall listaa: tekoälykkäät ylvästelevät esittelemällä vierassanojen käyttöään; Babylonin kieli on yhteinen oppineiden kieli monessa maassa (kuten kreikka hellenismin kautena, latina keskiaikana, ranska diplomaattien keskuudessa ja englanti 1900- ja 2000-luvuilla); opetus tapahtuu tiedekunnissa, jotka myöntävät tutkintoja virka-asemiin kelpaamiseksi (eurooppalaiset yliopistot aloittivat toimintansa keskiajalla); ihmisillä on osoitteet ja he lähettävät postia papyruksina ja savitauluina; sensuuri sivuutetaan verhoamalla aiheet historiallisiin korvikkeisiin. Edeltäjiä on myös nykyaikaisen lääketieteen sekä rahatalouden ominaisuuksille.^[23]

Muita teemoja ilmaistaan toiston avulla kautta romaanin, kuten: kaikki on turhaa, huomista ei voi tietää, kukaan ei voi tietää miksi jokin on kuin on, kaikki ihmiset ovat pohjimmiltaan samanlaisia kaikkialla, maailmanvuosi on vaihtumassa, ja kuolema on elämää parempi.^[24]

Ajatusmaailmojen yhteentörmäys

Kuten monet muutkin Waltarin suuret historialliset romaanit, Sinuhe egyptiläinen käsittelee todellisen maailman ja aatteiden välistä ristiriitaa.^[25] Markku Envall kuvaa teosta utopismin, sen että ideologiaa tai idealismia puoltaa tuntematta maailmaa jossa se tulisi toteuttaa, kritiikinä.^[26] Idealistiset ja materialistiset maailmankatsomukset ottavat yhteen romaanissa, ensimmäinen pasifistifaarao Ekhnatonin ja jälkimmäinen kylmäverisen realistin sotapäällikkö Horemhebin edustamana.^[5] – idealismia ja realismia edustavat samoin vastaavasti Sinuhe ja Kaptah.^[27] Tämä taisto käydään maailmassa, joka välittää pääasiassa maallisista asioista ja jossa rehottavat ennakkoluuloiset asenteet sekä aineellisen omistamisen, vaurauden ja vallan himo.^[5] Ekhnaton on esimerkki hyväntahtoisen sokeuden tuhovoimasta; hän on traaginen hahmo ja hänen sokeutensa hänen traaginen vikansa, jolla hän aiheuttaa oman valtakuntansa tuhon – paljolti kuningas Learin lailla.^[26] Protagonisti Sinuhe on avomielinen, oppiva ja kehittyvä hahmo, Envallin mielestä romaanin ainoa sellainen. Sinuhen kautta muiden hahmojen edustamat maailmankuvat koetaan ja arvioidaan, ja hänen hahmonkehityksessään hän kykenee sisäistämään runsaasti näitä osapuolia ja yhdistämään idealismia ja realismia.^[28] Vaikka Horemheb onnistuu palauttamaan rauhan ja järjestyksen ja rakentamaan uudelleen sen, minkä Ekhnaton tuhoaa, Sinuhe hylkää hänen nerokkaan reaalipolitiikkansa, koska se myös poistaa vapauden. Jää kuitenkin epäselväksi, onko Horemhebin hallitessa enemmän vai vähemmän kärsimystä.^[26] Envall kyhää seuraavan kaavion:

	idealismi	realismi
valtio	Ekhnaton	Horemheb
yksilö	Sinuhe	Kaptah

Hän esittää että ”kokonaisia” yksilöitä saavutetaan yhdistämällä näitä ”osittaisia” yksilöitä: hyvä hallitsija yhdistämällä Ekhnatonin ja Horemhebin, ja jokapäiväisestä elämästä selviavän yksilön yhdistämällä Sinuhen ja Kaptahin. Sinuhe on riippuvainen Kaptahin katuviisaudesta ja elämänkokemuksesta, ja he ovat niin erottamattomia, että Kaptahin poissa ollessa Sinuhen on kuviteltava tämän ääni.^[28]